Miksi muutos pelottaa?

Elämä on yhtä suurta muutosta. Jatkuvaa virtausta. Sanotaan, että mikään elämässä ei ole pysyvää, paitsi muutos. Miksi muutos silti pelottaa meitä? Miksi yritämme usein viimeisimmilläkin voimillamme uida muutoksen virtaa vastaan, pysyä paikallaan? Olisiko elämä helpompaa, jos antautuisi virran vietäväksi, hyväksyisi jatkuvan muutoksen?

Me emme saa täältä mukaamme mitään, kun jätämme tämän maailman. Lopulta menetämme kaiken, mitä meillä on. Se on elämän kiertokulkua, väistämätöntä virtausta. Tiedämme sen kyllä, ihan jokainen. Mutta usein emme halua sitä itsellemme myöntää, vaan piilotamme sen ajatuksen niin syvälle, ettei se häiritse jokapäiväistä elämäämme, arkeamme. Jotta voimme edelleen jatkaa kynsin hampain kaikesta kiinni pitämistä. 

​Pyrimme pitämään kiinni kaikesta mahdollisesta, ja mahdottomasta. Ajatuksista, asioista, ihmisistä. Statuksestamme, titteleistämme, nuoruudestamme, varallisuudestamme, intohimoistamme, lapsistamme. Pidämme kiinni myös sellaisesta, joka ei todella meitä palvele, kuten vihastamme, katkeruudestamme, traumoistamme. Kunhan ei vain tarvitse päästää irti, kestämme ne kyllä kantaa. Todellisuudessa tämä aiheuttaa meille valtavaa kärsimystä ja turhaa painolastia.

​Kun tiedostaa ja ennen kaikkea hyväksyy sen, että mikään ei pysy paikallaan, vaan kaikki muuttuu ja muuttaa muotoaan jatkuvasti, voi vapauttaa itsensä jatkuvasta kärsimyksestä. Voi tiputtaa valtavan painavan repun harteiltaan. Sen sijaan voi rakentavasti laittaa omat asiansa ja ongelmansa oikeanlaisiin mittasuhteisiin. Kaikkea, ja varsinkaan itseään, ei tarvitse enää ottaa kuolemanvakavasti. 

Joskus pelkäämme nähdä muutosta erityisesti itsessämme. Olemme niin takertuneita rooleihimme, tarinoihimme, traumoihimme, titteleihimme, että emme uskalla katsoa niiden taakse. Kuka minä olen, kun kaikki tämä riisutaan? Mitä jää jäljelle? Voi olla pelottavaa nähdä, että "minä" ei ollutkaan sisimmässään pankinjohtaja tai lapsena traumatisoitunut nykyinen narkomaani, vaan "minä" onkin alati muuttuva virtaava joki. Joki, joka ei koskaan lepää, vaan muuttaa muotoaan joka sekunti. Joskus hitaammin, toisinaan hurjaakin vauhtia.

Luonnossakin kaikki muuttuu jatkuvasti. Ei mikään lepää paikallaan, kaikki pysyy jatkuvassa liikkeessä. Lähde pulppuaa, meri aaltoilee, aamu vaihtuu päivään, päivä iltaan, syksy talveen, talvi kevääseen... Puut tiputtavat lehtensä syksyllä, jotta voivat luoda ne uudelleen taas keväällä. Vanha kuolee jatkuvasti luodakseen tilaa uudelle.

​Kun tämän todella itsessään hyväksyy, on se mahdottoman vapauttavaa. Ei tarvitse olla enää mitään ja toisaalta voi olla mitä tahansa. Voi olla jokainen päivä aivan uusi ihminen, ja hyväksyä sen. Joka ilta nukkumaan mennessään voi päästää irti ja joka aamu herätessään voi uteliaana kysyä itseltään, kuka minä tänään olen? Jokainen ilta jättää tilaa jollekin uudelle, joka herää eloon auringon noustessa. Kuin perhonen kuoriutuu kotelostaan, voimme mekin luoda itsemme uudelleen jokainen päivä. Mutta vain muutos voi sen mahdollistaa.

Rakkaudella,
​Susanna