Mitä kuolema opettaa elämästä?

​Kuolema ja suru ovat olleet mielessäni viime aikoina rakkaan nelijalkaisen perheenjäseneni sairastellessa huolestuttavan paljon. Huomasin alkaneeni jo henkisesti valmistautua mahdolliseen menetykseen, vaikka vielä on kuitenkin rutkasti toivoa ja mahdollisuuksia jäljellä. 

Kuolema on luonnollinen osa elämää, näin ajattelen itsekin. Paasaan myös usein siitä, kuinka me ihmiset annamme kuoleman pelottaa meitä suhteettoman paljon. Siitä, kuinka meidän tulisi puhua kuolemasta enemmän ja avoimemmin, jotta myös surusta tulisi luonnollisempi osa elämäämme.

Kuitenkin, jokaikinen kerta kun joudun katsomaan menetyksen tai kuoleman mahdollisuutta silmästä silmään, muserrun. Joudun jälleen kerran myöntämään, että kuoleman ja menetyksen aiheuttama suru on minulle aina vain yhtä vaikeaa kohdata.

Silti yritän. Istun suruni kanssa alas ja annan kyynelten valua. Kun kyse on rakkaasta perheenjäsenestä, kyyneleet eivät edes valu hiljalleen poskia pitkin kauniin koskettavasti kuten elokuvissa, vaan puhutaan ihan raa'asta huutoitkusta, josta ei tule loppua. Tärkeimmäksi kuitenkin olen kokenut sen, etten yritä pidätellä mitään. Itkua. Surua. Voimattomuuden tunnetta. Annan niiden vyörytä ylitseni. Annan niiden hukuttaa minut niin pitkäksi aikaa kun on tarve. Sillä jonain päivänä tuntuu taas helpommalta, tiedän sen ja luotan siihen.

Mitä kuolema opettaa meille elämästä? Tätä pohdin, kun viimeksi reilut kolme vuotta sitten rakas karvalapseni nukahti viimeiseen uneensa sylissäni, ja tätä pohdin jälleen.

⦁ Kuolema opettaa meitä elämään. Kun elämän rajallisuus muistuttaa itsestään, auttaa se meitä muistamaan elämän arvokkuuden ja ihmeellisyyden. 
⦁ Kuoleman edessä muistaa aina sen, mikä elämässä on tärkeintä ja merkityksellisintä. Ja sitten sen taas hetkittäin unohtaa (ja sekin on täysin inhimillistä). Kun elämä on tasaista ja helppoa, voi helposti ajautua murehtimaan aivan turhanpäiväisiäkin asioita ja kuluttaa energiaansa asioihin, joilla ei oikeastaan ole niin paljoa merkitystä (kuten harmittelemalla sitä, miksi ei löydä juuri sellaista vintagetakkia josta haaveilee). Mutta kun kuolema koskettaa jollain tasolla henkilökohtaisesti, yhtäkkiä näkee taas kaiken täysin kirkkaasti ja oikeissa mittasuhteissa.
⦁ Kuolema ei odota sopivaa hetkeä eikä kysele lupaa milloin olisi parasta saapua. Kuten ei välttämättä mikään muukaan elämässä. On siis osattava ottaa vastaan se mikä tulee, silloin kun se tulee. 
⦁ Ainoa tie ulospääsyyn on mennä läpi. Minkään asian kanssa ei tule sinuiksi pakoilemalla. Lopulta antautuminen on aina välttämätöntä.
⦁ Kuolema muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on sanoa kaikki tarvittava ja tärkeä heti, sillä aina ei ole mahdollista sanoa enää myöhemmin. 
⦁ Suru ei välttämättä koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään ja selviämään. Kauniista muistoista voi saada yllättävänkin paljon voimaa. 
⦁ Tähän hetkeen keskittyminen on tärkeintä, vaikka suunnittelisikin tulevaisuuttaan tai muistelisi välillä menneitään. Aina tärkeintä on kuitenkin se, mitä tänään tekee ja mitä juuri nyt tapahtuu. 

Joten nyt on aika keskittyä rapsutuksiin, joihin vielä on mahdollisuus. Jonain päivänä me kaikki kuolemme, mutta kaikkina muina päivinä sitä ennen me elämme. Ja niin on tarkoituskin.

Rakkaudella, 
​Susanna